Kasarmin porteilla
Muistan sen helteisen heinäkuun aamupäivän kuin eilisen. Vanhempani tulivat etuajassa heittämään minua asemalle. Olin pukeutunut perus collareihin ja salipaitaan, koska ajattelin sen olevan järkevää ja tarpeeksi vähäeleistä, sekä lapannut vähäisen omaisuuteni salikassiin. Pakkauduimme autooni, kaikki kolme ja koirat, ja siitä kurvasimme läheiselle juna-asemalle odottamaan. Tippa meinasi tulla linssiin ja ääni sortui, kun rapsuttelin koirieni korvia häkin kaltereiden läpi. En ole koskaan ollut Touhosta erossa kahta viikkoa! Miten se tuntuikin silloin pitkältä ajalta. Vielä viimeiset rutistukset ja kohti laituria, jossa törmäsinkin ensimmäiseen samaan varuskuntaan menevään naiseen. Meillä juttu luisti ja jännitys vähän helpottui. Juna oli ihan tupaten täynnä, lähinnä tulevia varusmiehiä, joten jouduimme vaihtoon asti istumaan lattialla.
Päämäärämme juna-asemalla oli järjestetty meille oma vastaanotto ja pakkauduimme armeijan autoihin istumaan. Tunnelma oli ihan rento, vaikka huomasi, että kaikkia jännitti. Minäkin virittelin keskustelua vieressä istujien kanssa ihan onnistuneesti, vaikken mikään valtava suupaltti olekaan. Todella lyhyeltä tuntuneen ajon jälkeen meidät jätettiin "vastaanottoon" porttien ulkopuolelle. Siellä oli jo muitakin varusmiehiä odottelemassa ja kaikki silmäilivät tulijoita kiinnostuneesti. Tuuli kovasti ja aurinko paistoi. Ajattelin, että mihin soppaan olen tällä kertaa pääni työntänyt. Kaikki näyttivät niin nuorilta ja hyväkuntoisilta. Miten minä vanha haahka noiden perässä jaksan juosta?
Kun oma vuoroni tuli, katsottiin laukkuni läpi (olin fiksuna pakannut kaiken pikkutavaran muovipusseihin, ne olikin nopea tarkastaa) ja otettiin kuva liian iso palveluspuvun takki päällä varusmieskorttia varten. Kuvasta tuli muuten ihan hirveä. Tämän jälkeen taas hetkeksi ulos odottamaan, ja kun koko sen hetkinen joukkio oli käyty läpi, vietiin meidät parijonossa varuskunta-alueelle. Oli jännittävää seisoa jonossa ja odottaa omaa vuoroaan, että pääsi ilmoittautumaan päivystäjälle. Oli jännää hakea iso morttisäkillinen tavaraa varastolta ja raahata sitä pitkin käytäviä. Oli jännää tavata ensimmäiset henkilökunnasta. Oli jännää mennä omaan tupaan, ja odottaa, millaista porukkaa sinne tulisi. Koko päivä meni kuin siivillä! Pääsimme heti vaihtamaan "armeijan harmaisiin" ja jos olin jostain kuullut, että ensimmäiset viikot mentäisiin lenkkarit jalassa, niin ehei! Heti vaan maiharit jalkaan ja menoksi.
Naisia aloitti pieni tuvallinen ja tulimme heti hyvin juttuun keskenämme, vaikka olimme kaikki kovin erilaisia persoonia. Valtasin itselleni yhden yläpedin, koska alapedit oli siinä vaiheessa jo viety, ja oman kaapin ihan ikkunan vierestä. Tottumattomalle koko tupa, ja varsinkin ne metalliset kaapit, vaikuttivat todella karuilta. Myöhemmin vieraillessaan varuskunnassa, isäni totesi paikan muistuttavan vankilaa, noh, enää en aikoihin ole asiaa edes ajatellut, vaan mennyt sinne kuin kotiini.
Ensimmäisenä yönä nukuin ihan hyvin, kuten yleensäkin. Muistan vain keskellä yötä panikoineeni, että saanko poistua tuvasta vessaan :D Aamukin oli ihan siedettävä, vaikka en mikään aamuihminen olekaan. Kiire oli tietenkin, mutta siihen olin osannut varautua. En juurikaan muista paljoakaan noista ensimmäisistä päivistä, kaikki oli aika sekavaa, ja meillä oli paljon sellaista tyhjää odotteluaikaakin välillä. Fiilis oli koko ajan hyvä ja koti-ikävä ei ihmeekseni iskenyt. Ihmiset olivat mukavia ja pojatkin uskaltautuivat ruokalassa viereen istumaan. Pikkuhiljaa alkoi juttukin luistaa. Meiltä kyseltiin, että miksi ollaan tänne ihan vapaaehtoisesti tultu, ja kaikkea sellaista. Kertaakaan en kuullut keneltäkään tätä soopaa "naiset ei kuulu armeijaan" tms. vaan meihin suhtauduttiin ihan samalla tavalla kuin muihinkin varusmiehiin.
Minulle teetti suuria vaikeuksia tunnistaa ihmisiä, koska minulla ei ole kasvomuistia, ja samanlaisissa vaatteissa ja pää kaljuna kaikki näyttivät ihan samoilta! Todennäköisesti olen jauhanut samoja juttuja samoille ihmisille useampaan kertaan. Vasta ihan p-kauden lopulla onnistuin jo tunnistamaan lähes kaikki samaan joukkueeseen kuuluvat ja ison osan muistin jopa (suku)nimeltä! Myös me naiset kutsuimme toisiamme sukunimillä, se oli ihan luontevaa. Tosin minun nimeni on niin pitkä, että sitä onnistuneesti vähän lyhennettiin..
Minä siis vastoin kaikkia olettamuksia kotiuduin kasarmi- ja yleensäkin armeijaelämään ihan hyvin alusta lähtien.
- Jääkäri PP
Päämäärämme juna-asemalla oli järjestetty meille oma vastaanotto ja pakkauduimme armeijan autoihin istumaan. Tunnelma oli ihan rento, vaikka huomasi, että kaikkia jännitti. Minäkin virittelin keskustelua vieressä istujien kanssa ihan onnistuneesti, vaikken mikään valtava suupaltti olekaan. Todella lyhyeltä tuntuneen ajon jälkeen meidät jätettiin "vastaanottoon" porttien ulkopuolelle. Siellä oli jo muitakin varusmiehiä odottelemassa ja kaikki silmäilivät tulijoita kiinnostuneesti. Tuuli kovasti ja aurinko paistoi. Ajattelin, että mihin soppaan olen tällä kertaa pääni työntänyt. Kaikki näyttivät niin nuorilta ja hyväkuntoisilta. Miten minä vanha haahka noiden perässä jaksan juosta?
Kun oma vuoroni tuli, katsottiin laukkuni läpi (olin fiksuna pakannut kaiken pikkutavaran muovipusseihin, ne olikin nopea tarkastaa) ja otettiin kuva liian iso palveluspuvun takki päällä varusmieskorttia varten. Kuvasta tuli muuten ihan hirveä. Tämän jälkeen taas hetkeksi ulos odottamaan, ja kun koko sen hetkinen joukkio oli käyty läpi, vietiin meidät parijonossa varuskunta-alueelle. Oli jännittävää seisoa jonossa ja odottaa omaa vuoroaan, että pääsi ilmoittautumaan päivystäjälle. Oli jännää hakea iso morttisäkillinen tavaraa varastolta ja raahata sitä pitkin käytäviä. Oli jännää tavata ensimmäiset henkilökunnasta. Oli jännää mennä omaan tupaan, ja odottaa, millaista porukkaa sinne tulisi. Koko päivä meni kuin siivillä! Pääsimme heti vaihtamaan "armeijan harmaisiin" ja jos olin jostain kuullut, että ensimmäiset viikot mentäisiin lenkkarit jalassa, niin ehei! Heti vaan maiharit jalkaan ja menoksi.
Naisia aloitti pieni tuvallinen ja tulimme heti hyvin juttuun keskenämme, vaikka olimme kaikki kovin erilaisia persoonia. Valtasin itselleni yhden yläpedin, koska alapedit oli siinä vaiheessa jo viety, ja oman kaapin ihan ikkunan vierestä. Tottumattomalle koko tupa, ja varsinkin ne metalliset kaapit, vaikuttivat todella karuilta. Myöhemmin vieraillessaan varuskunnassa, isäni totesi paikan muistuttavan vankilaa, noh, enää en aikoihin ole asiaa edes ajatellut, vaan mennyt sinne kuin kotiini.
Ensimmäisenä yönä nukuin ihan hyvin, kuten yleensäkin. Muistan vain keskellä yötä panikoineeni, että saanko poistua tuvasta vessaan :D Aamukin oli ihan siedettävä, vaikka en mikään aamuihminen olekaan. Kiire oli tietenkin, mutta siihen olin osannut varautua. En juurikaan muista paljoakaan noista ensimmäisistä päivistä, kaikki oli aika sekavaa, ja meillä oli paljon sellaista tyhjää odotteluaikaakin välillä. Fiilis oli koko ajan hyvä ja koti-ikävä ei ihmeekseni iskenyt. Ihmiset olivat mukavia ja pojatkin uskaltautuivat ruokalassa viereen istumaan. Pikkuhiljaa alkoi juttukin luistaa. Meiltä kyseltiin, että miksi ollaan tänne ihan vapaaehtoisesti tultu, ja kaikkea sellaista. Kertaakaan en kuullut keneltäkään tätä soopaa "naiset ei kuulu armeijaan" tms. vaan meihin suhtauduttiin ihan samalla tavalla kuin muihinkin varusmiehiin.
Minulle teetti suuria vaikeuksia tunnistaa ihmisiä, koska minulla ei ole kasvomuistia, ja samanlaisissa vaatteissa ja pää kaljuna kaikki näyttivät ihan samoilta! Todennäköisesti olen jauhanut samoja juttuja samoille ihmisille useampaan kertaan. Vasta ihan p-kauden lopulla onnistuin jo tunnistamaan lähes kaikki samaan joukkueeseen kuuluvat ja ison osan muistin jopa (suku)nimeltä! Myös me naiset kutsuimme toisiamme sukunimillä, se oli ihan luontevaa. Tosin minun nimeni on niin pitkä, että sitä onnistuneesti vähän lyhennettiin..
Minä siis vastoin kaikkia olettamuksia kotiuduin kasarmi- ja yleensäkin armeijaelämään ihan hyvin alusta lähtien.
- Jääkäri PP
Kommentit
Lähetä kommentti