Liian lyhyt lentäjäksi

Muistan sen helteisen heinäkuun aamupäivän kuin eilisen. Vanhempani tulivat etuajassa heittämään minua asemalle. Olin pukeutunut perus collareihin ja salipaitaan, koska ajattelin sen olevan järkevää ja tarpeeksi vähäeleistä, sekä lapannut vähäisen omaisuuteni salikassiin. Pakkauduimme autooni, kaikki kolme ja koirat, ja siitä kurvasimme läheiselle juna-asemalle odottamaan. Tippa meinasi tulla linssiin ja ääni sortui, kun rapsuttelin koirieni korvia häkin kaltereiden läpi. En ole koskaan ollut Touhosta erossa kahta viikkoa! Miten se tuntuikin silloin pitkältä ajalta. Vielä viimeiset rutistukset ja kohti laituria, jossa törmäsinkin ensimmäiseen samaan varuskuntaan menevään naiseen. Meillä juttu luisti ja jännitys vähän helpottui. Juna oli ihan tupaten täynnä, lähinnä tulevia varusmiehiä, joten jouduimme vaihtoon asti istumaan lattialla. Päämäärämme juna-asemalla oli järjestetty meille oma vastaanotto ja pakkauduimme armeijan autoihin istumaan. Tunnelma oli ihan rento, vaikka huomasi, e

Nyt on heti alkuun todettava, että kylläpä aika juoksee! Hyvä tässä vaiheessa alkaa kirjoittelemaan niitä armeijajuttuja, kun oma palvelus on kääntynyt jo pitkälti voiton puolelle. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan jos silloinkaan? Aloitin tosiaan palveluksen 3.7. viime kesänä ja matkaan on mahtunut jos minkälaista ylämäkeä, alamäkeä ja kommellusta. Tällä hetkellä makoilen kotihoidossa keuhkokuumepotilaana, joten kerrankin on aikaa kirjoitella, minkä nyt yskimiseltäni kerkiän. Sanoinko olleeni koko tähänastisen elämäni terve kuin pukki? Noh, se korjaantui sillä kun meni armeijaan... Noh, tästä lisää myöhemmin, sävy ei ole katkera, vain vähän ironinen. Palveluksen kuitenkin suoritan kunnialla ja vaikka silkalla sisulla loppuun asti. Periksi ei anneta prkl!